Puolustusvoimain lippujuhla 2007

Mannerheim

Kauppamies oli kuusivuotias, kun Marsalkka Mannerheim kuoli.

Hesari julkaisi sivukaupalla kuvia hautajaisista, ja se oli pikkupojan mielestä niin hienoa, että ne piti tallettaa.

Kun saksia ei ollut heti näkyvissä, niin leikkaaminen piti suorittaa isän huipputerävällä suutarinveitsellä, jonka lopputuloksena oli kaksiosainen etusormi. Äidin laittaman tupon jälkeen homma kuitenkin jatkui saksilla ja keitetyllä perunalla tehty liimaus siniseen ruutuvihkoon onnistui hyvin.

Kuka meistä tietää miten mikäkin asia elämäämme vaikuttaa, mutta kauppamiehen seinällä Mannerheimin kuva on ollut vuosikymmeniä kunniapaikalla, nyt muutamien vähäpätöisten ansioristien ympäröimänä.

Pispalassa asuessa kauppamiehen ehdoton mielipide oli, että Mannerheimin patsas on siirrettävä keskustaan. Muutto Leinolaan toi mukanaan yhtä ehdottoman päätöksen patsaan säilyttämisestä kävelyreitin varrella.

Tämän iltainen (tai siis kelloa katsoen eilis-) Puolustusvoimien lippujuhlan seppeleen lasku tilaisuus patsaalla kirvoitti muutamia ajatuksia.

Kun patsas 51 vuotta sitten paljastettiin, niin paikalla oli suuri määrä sotaveteraaneja, mutta ei ainuttakaan kaupungin-, valtiovallan-, eikä sotilasjohdon edustajaa. Tästä nuorempi polvi voi yrittää ymmärtää, mitä ”suomettuminen” käytännön tasolla tarkoittaa.

Nyt tilaisuuden avanneen sotilashenkilön puhe oli kuitenkin niin rehellinen ja suoraviivainen, että paikalla ollut kuulija arveli vastaavan puheen pitämisen muutama vuosikymmen sitten tuovan puhujalle lopputilin lyhimmän kaavan mukaan!

Muutosta kuvaa myös nyt ensimmäistä kertaa Raatihuoneella pidetty vastaanotto.

Seppeleenlasku tilaisuuden kruunasi rovasti Esa Eerolan, joka muuten näyttää olevan näissä piireissä papistomme ainut airut, puhe, joka tässä nyt muillekin julkaistakoon:

Tältä kalliota katseli Mannerheim eteenpäin. Kaupunkiin, johon hän olisi tahtonut kulkea vapaasti. Jonka kaduille hän ei verta olisi tahtonut vuodattaa. Edessä olevat ”Vihan päivät” kohtasivat riipaisevalla tavalla niitä jotka päällikkönsä rinnalla katselivat Messukylän peltojen yli kaupunkiin ja myös heitä, jotka Messukylän kirkon maisemissa tunsivat itsensä puolustajiksi. Se oli aikaa, jonka jälkeen sanat sovinto, sovitus, anteeksianto, kokemusten ylitse pääseminen kätkeytyivät katkeruutta ruokkivalla tavalla monien näiden seutujen asukkaiden sisimpään.

Ei voi olla ihmisessä niin paljon rakkautta, että voisi anteeksi antaen ja unohtaen jättää taakseen ne haavat, joita elämän lakeja rikkoen olemme ihmisinä toisillemme tehneet. Eikö historian suurten ja pienien raunioiden keskeltä nousseet eheytyneet elämän rakennelmat todista yli ihmisyyden mahdollisuuksien menevästä Jumalan armon ihmeestä.” Kun tämän näemme ja tunnemme, alamme kertoa Jumalan ihmeteoista - ei vain jossain etäällä, vaan siinä elämässä, joka on sinun ja minun yksityinen elämänosa.

Kansakunta, joka ei nöyrästi kunnioita esi-isien ja -äitien elämäntyötä - kansakunta, joka ei omasta historiastaan etsi Jumalan johdatuksen, suojan ja varjelun merkkejä on kansakunta, joka on altis historian tuulille ja tuiskuille ja katoaa helposti historian hämärään.

Kansakunta, joka tuntee ja tunnustaa, että niin eilinen, tämä päivä kuin huominenkin ovat lyhyt katkelma historian Jumalan suuresta luomistapahtumasta, on kansakunta, jonka tulevassa on aina enemmän mahdollisuuksia kuin mennessä. Siksi tällainen kansa historiansa suurissa juhlahetkissä paljastaa päänsä kiitokseen, julistaa Jumalan kunniaa. Tällaisen kansan elämää ohjaavat toivon näköalat. Tänään puolustusvoimien lippujuhlan päivänä vietämme Toivon-päivää.

Olemmeko me tämän päivän tamperelaiset osa tällaista Toivon kansaa.

Meillä on isänmaa. Meillä saattaa olla vielä isien usko. Ilmaisemme itseämme, myös isiemme uskoa äidinkielellä. Siksi sanomme Suomeamme myös kotimaaksi. Meillä on usko, joka kantaa toivoa ja toivo, joka takaa meille, että huominen on valoisampi, kuin eilinen ja muistuttaa, että eilinenkin oli elämää kantavien muistojen aikaa, johon voi kunniakkaasti katsoa ja muistoja vaalia, niistä oppia ottaa.

Siksi rukouksemme on ”Suomalainen rukous”

Oi Herra käy sä siunaamaan

nää rannat rakkaan synnyinmaan.

Suo aina rauha suloinen

ja estä sota verinen.

Onko tähän muuta lisättävää, kun toivo siitä, että voisimme lähimmäistämme rakastaa ikään, kokoon, sukupuoleen tai ihonväriin katsomatta.